Koronakuulumisia: kiitollisuutta, haasteita, muutoksen tuulia

Elämme todella erikoista ja historiallista aikaa nyt. Ystäväni kertoi juuri, kuinka hänen työpaikallaan pidetään nyt etänä kokouksia, jonne on aiemmin lennetty. Jotenkin nää esimerkit konkretisoi sitä, kuinka maailmanlaajuinen tämä koronakriisi on. Ihan kaikki ihan kaikkialla ymmärtävät ja hyväksyvät nämä uudet toimintatavat. (Ja tietysti kokoukseen lentämisen poisjääminen kuulostaa moneltakin kannalta hyvältä asialta!) Ei sillä, että etäkokoukset olisivat mitenkään suurin muutos tai haaste tässä ajassa.  

Aluksi haluan heti sanoa, että vaikka tilanne oli varsinkin alussa meillekin haastava ja ahdistavakin, niin koen olevani tosi onnekas kun olen nyt juuri hoitovapaalla ja puolisoni työpaikka näyttäisi ainakin toistaiseksi pysyvän ja hän voi työskennellä etänä. Lisäksi meillä on molemmilla rahaa säästössä. Tiedän, että todella monelle tämä tilanne aiheuttaa paljon enemmän huolta terveydellisesti, taloudellisesti tai muuten. Ja voin vaan kuvitella, kuinka haastavaa on elämä lasten kanssa töitä kotona tehden. Sitten toisille taas se yksinäisyys voi olla se raskain asia. Ja entä terveydenhuollon työntekijät! Ja yrittäjät. Lista on pitkä. Kirjoitan nyt kaiken tämän tiedostaen (ja kaikkien puolesta vähän huolestuen ja kaikille parasta toivoen) omasta näkökulmastani.  

Nyt nautin kävelyistä kotikulmilla.

Meille tilanne näkyy arjessa puolison kotona työskentelyn lisäksi, siten, että sekä omat että lapsen harrastukset on peruttu. Ja tietenkin suurin harmitus on se, kun ei päästä tapaamaan ystäviä ja perhettä. Ja muille perheenjäsenille on tietysti kurjaa, kun eivät pääse tapaamaan nopeasti kasvavaa vauvaa (ihan kohta taaperoa) nyt ollenkaan. Olen tosi sosiaalinen ja tykännyt käydä lähes joka arkipäivä jossain vauvan kanssa, joten aluksi tämä vaati sopeutumista. Kauppareissuja tehdään nyt harvemmin ja suunnitelmallisemmin, mikä täytyy myöntää on kyllä tervetullut muutos meille. Myös blogin kirjoittamisesta tää tilanne tekee vielä entistäkin haastavampaa, kun en voi päivisin pyytää lapselle hoitajaa. Olemme lähes koko ajan kaikki kolme täällä 45 neliön asunnossa, josta ei ole kovinkaan helppoa löytää rauhallista nurkkaa. Ainoa suljettava tila on pieni alkovi-makuuhuone, ja se on tietysti puolisoni etätyöpaikkana nyt. Nyt vauvavuonna en ole priorisoinut blogia ykköseksi, mutta kovasti haluaisin saada luonnoksissa odottavia tekstejä julkaisuta. Pakko myöntää, että vaikka vannon pienissä neliöissä asumisen nimeen, niin tämä tilanne on saanut toivomaan vähän enemmän, vaikkapa kunnollista makuuhuonetta tai parveketta... Tilanne on myös siinä mielessä mielenkiintoinen, että lapsiperheiden vanhemmilla on nyt hyvin vähän mahdollisuuksia ja aikaa omiin menoihin tai omaan rauhaan, kun taas monilla muilla on omaa rauhaa ja aikaa vaikka kuinka paljon. Voin myöntää, että välillä pikkuisen kadehdin niitä, jotka miettivät minkä kirjan lukisivat seuraavaksi tai pyytävät sarjasuosituksia…

Oon kuitenkin nyt kiitollinen tosi monesta asiasta. Tietysti ihan lähtien siitä, että asun Suomessa ja olen terve. Mutta arjen käytännön tasolla mm. siitä, että mulla on puoliso ja lapsi seurana, siitä, että lapsi on kohta vuoden, eikä ihan pieni vauva. (Ei varmasti ole myöskään mukava aika olla nyt viimeisillään raskaana, kun juuri kielsivät tukihenkilöiden läsnäolon sairaalassa synnytyksen jälkeen.) Olen kiitollinen siitä, että meillä on pieni koti, josta ei ole niin isoa lainaa taakkana. Mulla ei ole vakituista työpaikkaa, joten työasiat ei nyt mieltä paina (vaikka tilanne saattaa toki vaikuttaa tuleviin työllistymismahdollisuuksiini). Lähipiirissäni kaikilla on tällä hetkellä kaikki hyvin, vaikka ihmisiä on lomautettuna ja yrittäjäsiskollani on toki haastavaa nyt. Ja tietysti iso asia on se, että ekologinen elämä säästää rahaa monessa kohtaa ja on opettanut hetkestä ja arjen pienistä asioista nauttimista. Kaikesta tästä on nyt paljon hyötyä. Lentoliikenteen lakkaaminen ei myöskään muuttanut elämäämme mitenkään. (Olimme kylläkin varanneet pääsiäiseksi (juna)matkan Himokselle, se siirtyy nyt ensi vuoteen.)

Juttelin ystäväni kanssa siitä, että nyt pitää laskea rimaa tekemisessään. Tällä hetkellä hän yhtä aikaa hoitaa lasta ja tekee etätöitä kotona, puoliso apunaan osan päivästä. Olimme samaa mieltä siitä, että nyt sekä työssä että kasvatuksessa voi pikkuisen höllätä normaaleja standardeja. Mietin sitten niin, että ehkä voisin tehdä saman blogin kanssa. Olen nimittäin aina kirjoittanut jonkinlaista tekstiä aika nopeasti, mutta sitten viilaan sitä ja kuvia vielä paljon kauemmin. Niin aloin miettimään, että mitä jos tässäkin hölläisin vähän tuossa viilauspuolessa? Mä olen mielestäni kaikkea muuta kun perfektionisti, mutta jostain kumpuaa sellainen “sitten kun tehdään niin tehdään kunnolla” -asenne. Että tekemiseen ryhtyminen kestää ikuisuuden ja sitten kun tehdään niin pestään nurkkia hammasharjalla. :) Mun puoliso ehdotti vähän toisenlaista tekotapaa vähän aikaa sitten: “Done is better than perfect”, hän sanoi. Tällaisen oppiminen ei tekis mulle yhtään huonoa! Ja kirjoittamiseen voisin tunnin nipistää iltaisin helpohkosti ja toisenkin tunnin varmaan puolison kanssa sopien. 

Radiossa haastateltiin Sitran tulevaisuustutkijaa ja hän puhui siitä, kuinka yllättävän nopeasti ihmiset sopeutuivat tähän uuteen tilanteeseen ja isoihin muutoksiin. Huomasin saman itsessäni. Ensimmäisen kokonaisen kotiviikon aikana tunteet heittelivät, ahdisti, ärsytti ja itketti. Mutta aika nopeasti ne laimenivat ja uuteen tilanteeseen ja vähän uudenlaiseen elämään tottui. Nykyään viikon ainoa meno on ruokakaupassa käyminen ja huomaan, että kauppapäivä tuntuu joskus jopa kiireiseltä. :) Nyt pääsiäisenä samalle päivälle sattui ruoanhakureissu Ondaan, kauppareissu, pyöränistuimen haku ystävältä ja ulkotreenit – tuntui ihan liian raskaalta tällainen päivä! Rauhalliseen tahtiin on jo tottunut. Meillä tilannetta helpotti kyllä myös se, että rakensimme (ekoihmisten parhaalla use what you have –metodilla) silityslaudasta puolisolleni työpisteen alkoviin. Päivät ei mene siihen, että juoksen lapsen perässä, kun hän yrittää päästä katsomaan puolisoni tietokonetta. 

Olen jo aiemmin törmännyt keskusteluun siitä, kuinka ilmastonmuutoksen tulevien vaikutusten vuoksi meidän tulisi opettaa lapsillemme sopeutumistaitoja. Tämä on ollut mulle vähän pelottava ajatus, koska se kuulostaa siltä, ettei ilmastonmuutosta saada hillittyä, vaan muutoksiin vaan sopeudutaan. Mutta nyt olen alkanut nähdä tämän eri tavalla. Asia on muuttunut positiiviseksi mun mielessä - kyllä tästä selvitään ja kyllä me pärjätään, kaikki järjestyy. Sopeutuminen ei näytä enää täysin negatiiviselta, vaan tuntuu myös hyvältä asialta, on hienoa, että pystymme nopeasti sopeutumaan muutoksiin. Vaikka toki pahimmillaan ilmastonmuutoksen seuraukset ovat monille paljon kohtalokkaampia. 

Okei myönnetään, kuva on lavastettu, en oikeasti ehdi nyt lukemaan kirjoja, mutta tiedän että moni ehtii!

Toivon, että opimme asioita tästä kriisistä ja että se muuttaa yhteiskuntaamme positiivisella tavalla. Voimme oppia uusiin ja yllättäviin tilanteisiin sopeutumisesta, miksei taloudellisesta varautumisesta, yksinoloa, kotonaoloa, lähimatkailua, ruoanlaittoa, kädentaitoja, kitaransoittoa... Ja ennen kaikkea voimme olla aidosti läsnä (samassa taloudessa asuvien) läheisten ihmisen kanssa. Ekoihmisenä toivon tietysti, että yhä useampi huomaa, että myös ilman jatkuvaa kuluttamista ja matkustamistakin elämä on ihanaa. Kun suunnitellut ulkomaanmatkat jäävätkin väliin, voisiko se havahduttaa siihen, ettei lentäminen ole ihan välttämätöntä? Voisiko poikkeusolot saada meidät keksimään uusia, luovia tapoja viettää aikaa ja nauttia lomasta? Voisimmeko huomata, ettei kauppakeskuksissa pikamuodin jatkuva shoppailu olekaan niin tarpeellista? Voisiko kotona innostua kokeilemaan kasvisruokaa? Ja ennen kaikkea, voitaisiko kriisistä toipuminen ja alusta aloittaminen tehdä niin, että se muuttaa koko yhteiskunnan kestävämmälle pohjalle?

Moni on myös nostanut esiin sen aiheellisen huolen, että ilmastonmuutoksen torjuntaan ei löydykään vaadittavia rahoja koronan aiheuttaman talouskriisin takia. Luin kuitenkin juuri tämän toivoa herättävän jutun. Toki myös muunlaisia lausuntoja olen poliitikoilta kuullut... Itse olen ajatellut tukea nyt tietysti pienyrittäjiä, mutta lisäksi laittaa rahaa ilmastonmuutosta torjuville yhteisöille (niillä säästössä olevilla rahoilla, tulot eli tuet eivät mitenkään tähän riitä). Myös sopivia kriisissä ihmisiä auttavia järjestöjä haluaisin tukea taloudellisesti, jos en keksi muuta tapaa auttaa (en ole nopeasti ainakaan keksinyt konkreettista auttamistapaa, joka ei sisältäisi ihmiskontakteja). 

Loppuun haluan lähettää kaikille virtuaalihalauksia ja kauniita ajatuksia tässä haastavassa tilanteessa! Muistakaa pysyä kotona ja välttää kaikkia ihmiskontakteja! Toivoa on. Sinä selviät tästä. Et ole yksin. Kaikki järjestyy. 

Ps. Just sain sähköpostiini tutun lastentarhanopettajan vinkkipaketin lasten kanssa kotonaoloon, niin ihanaa että ihmiset tekevät tällaisia avuksi kaikille!  

Pps. Pakko myöntää, etten tiedä oliko tämä nyt sellainen “ei viilattu” postaus, kun yli viikko meni julkaisemista miettiessä. :)